Mikko Lehtonen ja Olli Löytty (2003, 8) kirjoittavat, että Suomen historia on kaikkea muuta kuin yksikielinen. Rajamaana Suomessa on aina ollut liikennettä muualta, tai kuten Lehtonen ja Löytty kirjoittavat, suomalaisia halkovat monet erot, jotka vaikuttavat myös kielelliseen todellisuuteemme. Hyvä esimerkki erojen halkomasta suomen kielestä on stadin slangi on sekoitus ruotsia, venäjää ja erilaisia suomen murteita.
Julkisessa puheessa monikielisyys on Lehtosen ja Löytyn mukaan kuitenkin jäänyt muun kielipolitiikan jalkoihin. Kielellisiä kamppailuja on käyty lähinnä suomen ja ruotsin kielen välillä. Tämä on johtanut siihen, että suomen ja ruotsin kielen rakenteet ja tapa järjestää todellisuutta ovat saaneet ylivallan todellisuuden hahmottamisen välineinä.
Saamenkielistä kirjallisuutta tutkineen Vuokko Hirvosen mukaan suomen kielen ylivalta julkisessa keskustelussa on johtanut kyvyttömyyteen tunnistaa toisenlaisia tapoja kirjoittaa historiaa. Hänen mukaansa saamelaisessa “palimpsestisesta” historiakäsityksen kerrontatapa on monipolvista, karvevaalimaista ja joiun kaltaista. Siinä tarinoilla ei tunnu olevan alkua eikä loppua. (Hirvonen 2010, 88-90). Julkiseen historiakäsitykseen tällainen narratiivisuutta ja kausaliteettiä vastustava näkymys istuu kuitenkin huonosti.
Suomalaista ja ruotsalaista maahanmuuttajakirjallisuutta tutkinut Eila Rantonen (2010, 168) kirjoittaa, että maahanmuuttajakirjallisuutta luonnehtii se, että se uudistaa kirjallisuuden poetiikkaa, ristivaloittaa ja luo uusia kielellisiä todellisuuksia. On meidän valintamme, miten suhtaudumme kielen moninaistumiseen. Olli Löytty (2021, 75) kirjoittaa ylirajaistuvasta Suomesta, jossa kirjallisuuden odotushorisontti muuttuu väistämättä ylirajaisemmaksi. Hänen mukaansa vuoden 2021 todellisuudessa ajatus kulttuurisesti ja kielellisesti yhdenmukaisen kirjallisuuden kaanonista on käynyt mahdottomaksi.
Giline Tawadros (1994, 107) kirjoittaa vakautensa menettäneidän länsimaiden kahdesta mahdollisesta valinnasta. Ensimmäinen on “astua taaksepäin myyttiseen ruusunpunaiseen menneisyyteen”, jossa moderniteettia ja muuttoliikettä ei ole vielä kuviteltu. Toinen on astua nykyhetken “Baabelin torniin”, joka on täynnä jonkin sortin muukalaisia. Tästä Baabelin tornista haaveilee myös Olli Löytty vuonna 2021, kun hän kirjoittaa paljon julkisuutta saaneessa teoksessa “Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle”, että “kansallinen on taiteelle kovin ahdas kehys.” (Löytty 2021, 15).
Lähteitä
Hirvonen, Vuokko 2010. Saamelainen kirjallisuus ja pohjoinen ulottuvuus. Teoksessa Rantonen, Eila (toim.) 2010. Vähemmistöt ja monikulttuurisuus kirjallisuudessa. Tampere University Press. Tampere. 71-105.
Latomaa, Sirkku 2010. “Hänellä ei ole kieltä missä hän voisi elää” - kirjallisuus kielipolitiikan ilmentäjänä. Teoksessa Rantonen, Eila (toim.) 2010. Vähemmistöt ja monikulttuurisuus kirjallisuudessa. Tampere University Press. Tampere. 40-70
Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.) 2003. Erilaisuus. Vastapaino. Tampere.
Löytty, Olli 2021. Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Teos. Helsinki
Rantonen, Eila & Savolainen, Matti 2010. Vähemmistöt ja monikulttuurisuus - kulttuurit ja kirjallisuudet rinnakkain, vastakkain ja vuorovaikutuksessa. Teoksessa Rantonen, Eila (toim.) 2010. Vähemmistöt ja monikulttuurisuus kirjallisuudessa. Tampere University Press. Tampere. 9- 39
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti